yksin muttei kuitenkaan yksin

Kun tässä viime päivinä on seurannut pikkuisten kasvua (ne on muuten kasvanut ihan älyttömästi!) ei voi olla harmittelematta ettei voi jakaa kenenkään kanssa tätä. Olisi niin mukava kertoa jollekin mitä hassuja tenavat on tehneet ja yhdessä naureskella haparoiville askeleille ja törmäilyille.

Ainahan sitä tietysti voisi kutsua kaverin kylään, mutta ei se ole sama asia. Ei kaverit vieraile täällä lähes joka päivä. Eikä minulla ole kavereita, vain kissoja. Lapsuudessa sentään sain jakaa nämä kasvamisen ilot serkkujen ja siskon kanssa. Edes surkea digikamera ei ilahduta. Ei tuolla mitään kuvia voi ottaa kun patteri on loppu kokoajan. Eikä edes näe mitä on ottanut. Pah.

Ehkä tämä äippä on vaan vähän maassa ja yksin. :|